Kohti erilaisuutta tanssitaiteessa - tutkimusprojekti on Suomen Akatemian rahoittama kolmivuotinen hanke, jota toteutetaan Teatterikorkeakoulun Tanssi- ja Teatteripedagogiikan laitoksella. Projektin johtaja Soili Hämäläinen ja tutkijat Eeva Anttila, Teija Löytönen ja Leena Rouhiainen toimivat päätoimisesti Teatterikorkeakoulussa. Vanhemmat tutkijat Maija Lehtovaara, Ana Sánchez-Colberg, Sue Stinson ja Helena Wulff osallistuvat projektiin kotiyliopistoistaan käsin.

Tutkimusprojekti koostuu kahdeksasta alaprojektista, joissa kukin tutkija tarkastelee projektin teemaa erilaisista näkökulmista. Seuraavassa esitellään projektin tutkijakohtaisia osuuksia.

Soili Hämäläinen: Tanssin tekniikkaopetus -etiikkaa, estetiikkaa, maieutiikkaa...

Tekniikkatunnit ovat oleellinen osa sekä tanssijan peruskoulutusta, että tanssijan jokapäiväistä ammatillisuutta. Opettaja jäsentää ja kontrolloi tuntitapahtumaa, korjaa ja arvio opiskelijan suorituksia sekä antaa palautetta niistä. Tämä on keskeistä tanssijan taitavuuden kehittymisessä. Palautteen antoon liittyy monia kysymyksiä auktoriteetista, asiantuntijuudesta ja itsenäisyydestä. Michel Foucault'n (1975) mukaan keho on kulttuurisesti muodostunut ja sidoksissa valtaan. Yhteiskunnalliset arvot ja käytännöt muokkaavat kehoa. Valvontaan, järjestykseen ja palautteen antoon kietoutuneen vallankäytön seurauksena tanssitunneilla syntyy harjaantuneita eli kuuliaisia kehoja.

Tutkimuksen tarkoitus on kuvata erilaisia lähestymistapoja tekniikan opetukseen ja oppimiseen (Foster 1997, Green 2002, Parviainen 2002, Rouhiainen 2003) ja näin tarkastella kehon harjoittamista moraalisubjektin muokkaajana (Foucault 1998). Lisäksi tarkoitus on yhtäältä tuoda esiin niitä vallankäytön muotoja, joita tanssinopetukseen ja erityisesti palautteen antoon kietoutuu, toisaalta pohtia opiskelijan omaa vastuuta kehonsa viesteistä ja kehoa koskevasta asiantuntijuudesta.

Tutkimuskysymyksiä tarkastellaan paitsi teoreettisesti myös empiirisen aineiston avulla, jossa lähtökohtana ovat opiskelijoiden subjektiiviset eletyt kokemukset saamistaan palautteista tanssitunneilla. Aineiston analyysissä keskitytään kokemusten sisällölliseen jäsennykseen, joka paikantaa arviointiin liittyviä eettisiä ulottuvuuksia. Kuvaamalla ja analysoimalla opiskelijoiden kokemuksia hermeneuttis-fenomenologisella otteella (Max van Manen 1994) pyritään ymmärtämään palautteen luonnetta ja merkitystä tanssijan kehon harjoittamisessa.

Susan W. Stinson: Tulevien tanssikasvattajien eettinen päätöksen teko

Tämä toimintatutkimus tarkastelee kuinka tanssikasvattajaksi opiskelevat tekevät eettisiä päätöksiä. Tutkimuksen toteuttaja opettaa tanssikasvattajia sellaisessa osavaltiossa Yhdysvalloissa, joka vaatii että yksilöt ymmärtävät ja sitoutuvat Code of Ethics -säädöksiin saadakseen opettajan kelpoisuuden. Kasvatuksessa kohtaamiensa kysymysten perusteella tutkija on luonut eettisiä ongelmia sisältäviä kuvitteellisia tilanteita, joita tanssikasvattaja saattaa kohdata opettaessaan kouluikäisiä nuoria. Näissä tilanteissa joko kaksi tai useampi eettinen vaatimus on ristiriidassa keskenään, tai mahdolliset eettiset toimenpiteet eivät ole selkeitä. Tutkija tuo esille luomansa tilanteet pienryhmäkeskusteluissa kahdella yliopistotasoisella  tanssikasvatuskurssilla ja pyytää opiskelijoita kuvailemaan, miten he toimisivat kuvatunlaisissa tilanteissa ja miksi he niin tekisivät. Keskustelut käydään verkkomuotoisena ja niistä kertyneet tekstit toimivat tutkimuksen aineistona.

Analyysissään tutkija tarkastelee opiskelijoiden eettistä päätöksentekoprosessia. Tulokset analysoidaan suhteessa moraaliseen kehitykseen ja eettiseen päätöksentekoon liittyviin teorioihin, kuten Kohlbergin (1981) ja Gilliganin (1982) teorioihin, sekä suhteessa muihin sellaisiin teorioihin, jotka sivuavat aineistosta nousseita aiheita. Tämän jälkeen tutkija pohtii tutkimustulosten merkitystä suhteessa etiikan opettamiseen tuleville tanssikasvattajille.

Eeva Anttila: Tarvitaanko tanssissa vapauttavaa pedagogiikkaa?

Tämän tutkimuksen kohteena ovat vapauden ilmentymät ja kokemukset tanssin oppimisen näkökulmasta. Tutkimus tarkastelee vapautumisen (emancipation), autonomian ja vapauden käsitteitä sekä kysymystä siitä, kuinka vapaus kehollisena ja henkisenä ilmiönä määrittyy tanssin oppimisessa, ja miten tanssin oppijat kokevat vapauden merkityksen tanssissa. Tarkoituksena on tuoda näkyväksi suhde vapauteen ja valtaan tanssin oppijan näkökulmasta, sekä tarkastella niitä merkityksiä mitä näillä ilmiöillä tanssijalle/tanssin oppijalle on. Toisaalta, tutkimus kiinnittyy vapauden puuttumiseen, eli rajoitettuna ja kontrolloituna olemisen kokemuksiin tanssissa.

Tutkimus perustuu kehon muistoihin. Metodologia koostuu liikeimprovisaatiosessioista (aiheena tanssin oppimiseen liittyvät muistot) sekä keskusteluista liittyen näihin liikekokemuksiin ja niiden lähtökohtana oleviin tapahtumiin. Videoitua materiaalia tullaan katsomaan yhdessä tutkimukseen osallistuvien henkilöiden kanssa syvemmän keskustelun ja analyysin pohjaksi.

Aineistoa peilataan ja tulkitaan kriittisen ja feministisen pedagogiikan kautta, pohtien samalla näiden teorioiden todellista merkitystä kasvatuksen käytännölle. (e.g, Freire 1972, Stinson 1998). Nämä teoriathan perustuvat ajatukselle ihmisestä vapautta ja autonomiaa hakevana olentona. Mutta näitä teorioita on arvosteltu siitä, että ne eivät ole pystyneet merkittävästi muuttamaan kasvatuksen käytäntöä. (Ellsworth 1992, Lather 1992). Onko mahdollista, että näiden teorioiden oletus ihmisen olemuksesta autonomiaan pyrkivänä olentona on idealistinen? Ehkä ihminen hakeekin turvaa auktoriteetista, eikä halua tulla autonomiseksi? Niinpä tutkimuksen pääkysymys onkin, tarvitaanko tanssissa vapauttavaa pedagogiikkaa?

Teija Löytönen: Tanssi-instituutioiden arjen moraalijärjestys

Väitöstyössäni jäsennän tanssi-instituutioiden arkea. Tutkimuskohteenani on tanssi-instituutioissa vallitseva jokapäiväinen ja usein näkymätön itsestäänselvyys. Vaikka arkea ei ole pidetty erityisen kiinnostavana tutkimuskohteena (ks. esim. Alasuutari 1999, 59), pidän sitä kuitenkin keskeisenä taiteellista ja taidepedagogista toimintaa kehystävänä ja jopa määrittävänä realiteettina. Aihettani lähestyn kulttuurisesta perspektiivistä. En näin ollen ole kiinnostunut yksittäisen tanssitaiteilijan taiteilijana olemisesta tai hänen persoonastaan, vaan niistä kulttuurisista merkityksistä, joita tanssitaiteilijat käyttävät puhuessaan arjestaan.

Lähestyn tanssi-instituutioita sosiaalisen konstruktionismin perinteestä (ks. esim. Schutz, 1990/1962; Schutz, and Luckmann, 1973; Schutz 1970, Berger and Luckmann 1998/1966). Sen mukaisesti hahmotan tanssi-instituutiot sosiaalis-kulttuurisina konstruktioina, joiden olemassaolon jatkuvuus perustuu siihen, että tanssitaiteilijat ylläpitävät näitä instituutioita jokapäiväisillä toiminnoillaan, ajattelullaan, säännöillä ja normeilla. Siten tanssi-instituutiota ylläpidetään paitsi niihin liittyvillä kulttuurisilla merkityksillä ja vakiintuneilla käytännöillä myös moraalisilla uskomuksilla. Kysymyksessä ovat tanssitaiteilijoiden käsitykset hyvästä ja pahasta: mikä on arvokasta ja tärkeää, mikä triviaalia ja toissijaista, mihin sitoudutaan ja mitä torjutaan.

Tanssi-instituutioiden historiallisesti muotoutunut käytännön toiminta on se konkreettinen tilanne, jossa yhteisön moraalijärjestys toteutuu. Mutta moraalijärjestys ilmenee myös instituutioihin liittyvissä tarinoissa, mallitarinoissa. Tarina muodostaa ajallisesti etenevän tapahtumien ketjun, jolla on aina moraalinen ulottuvuutensa (Saarenheimo 2001, Gergen 1999). Mallitarinat välittävät ja ylläpitävät näin ollen tanssi-instituutioiden moraalijärjestystä. Ne luovat instituutioille ja siellä työskenteleville tanssitaiteilijoille jatkuvuutta ja pysyvyyttä, siis kollektiivista identiteettiä. 

Tavoitteenani Kohti erilaisuutta tanssitaiteessa -tutkimusprojektissa ei niinkään ole esittää parempia tai oikeampia vaihtoehtoja arjen järjestämiseksi. Sen sijaan tavoitteenani on käsitteellistää jokapäiväisyyttä, antaa hahmoa arjen usein hämärille itsestäänselvyyksille. Lisääntynyt itseymmärrys antaa aineksia paitsi pohtia yhteisöllistä elämäämme myös pysähtyä yhteisen tulevaisuutemme äärelle kysyen Schutzin (1970, 186-187) sanoin, miten haluamme yhdessä vanheta.

Leena Rouhiainen: Nykytanssin koreografisista käytännöistä

Tämä tutkimus tarkastelee nykytanssin koreografisia käytäntöjä. Viimeaikaisessa keskustelussa tanssijoiden ja koreografien suhteita on kuvattu dialogisiksi ja tanssiteoksia, joissa tanssijat ovat osallistuneet liikemateriaalin tuottamiseen, on vuorostaan kutsutta englanninkielisellä termillä Óco-authoredÓ. Koreografin, tanssijan ja katsojan vuorovaikutusta on niin ikään pohdittu. Valerie Preston-Dunlopin ja Ana Sánchez-Colbergin mukaan tanssitaiteilijoiden hyödyntämät näkökulmat tanssiin ja tanssikäytäntöjen kompleksisuus johtuvat tanssiteoksiin liittyvästä kolmesta ulottuvuudesta, jotka ovat luominen, esittäminen ja vastaanottaminen. He väittävät, että niin koreografit kuin tanssijatkin toteuttavat niin tekijän, esiintyjän, kuin arvioijankin tehtäviä luodessaan tansseja mutta osoittavat myös, että tanssitutkimus ei ole näitä kysymyksiä paljoakaan tarkastellut. (Preston-Dunlop & Ana Sánchez-Colberg 2002, 13) Freelancetanssitaiteilijuutta käsittelevässä väitöstyössäni nousee yhtälailla esiin se, että ne taiteelliset roolit, joita tanssin ammattilaiset omaksuvat, eivät ole selkeärajaisia ja että tanssitaiteilijat toimivat moninaisilla tavoilla niin tanssin luojina, opettajina, arvioijina kuin esiintyjinäkin (Rouhiainen 2003).

Tutkimukseni paneutuu näihin kysymyksiin käymällä keskustelua suomalaisten nykytanssin alueella toimivien sekä mies- että naispuolisten koreografien ja tanssijoiden kanssa. Näiden keskustelujen varassa se pohtii niitä arvoja, merkityksiä ja normeja, joita haastatteluaineistosta nousee esiin, selvittääkseen koreografisiin käytäntöihin liittyvää moraalia sekä tanssijan ja koreografin yhteistyöhön liittyviä eettisiä kysymyksiä. Tutkimuksen tarkoituksena on kuvata ja tulkita niitä ehtoja, konventioita ja erotteluja, joiden varassa nykytanssitaiteilijat teoksiaan tekevät.

Tutkimuksen teoreettinen ja metodologinen näkökulma kietoutuu etnometodologiaan ja feministisiin teorioihin. Etnometodologinen tutkimus pyrkii ymmärtämään millaisia toimijoita ihmiset ovat ja miten he rakentavat identiteettiään, ympäristöään ja käsitystään sosiaalisesta järjestyksestä. (Cf. Baker 2002; Gubrium & Holstein 1997, 1994) Se feministin perspektiivi, johon tutkimus kiinnittyy, pyrkii ymmärtämään kuinka sukupuolisuutta konstruoidaan sosiaalis-kulttuurisen perinteen suuntaamana. Yksilön elämässä ja sosiaalisen ryhmän toiminnassa sukupuolinen neuvottelu tai identifikaatio on keskeisempää suhteessa joihinkin kysymyksiin ja tilanteisiin kuin toisiin. Ne eivät myöskään rajoitu vain miesten ja naisten välisten kysymysten erotteluksi. Tämä tutkimus tarkastelee kuinka haastateltavat puheessaan konstruoivat sukupuolittuineita positiota ja tukeutuu tulkinnassaan lähinnä Judith Butlerin ajatukseen performatiivisuudesta - siitä että sukupuoli-identiteetti rakentuu yksilön jokapäiväisessä elämässä tekemisistä kulttuurisesti latautuneista teoista. (Cf. Butler 1993, 1990)

Site designed by Lauri Makela